Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

                                     Katutason kertomuksia
              kulkijan näkökulmasta

 

                     Muukalaisena olevaisuudessa

Pistelin jalkaa toisen eteen, jättäen vastasyntyneeseen lumeen syvät kengän painallukset. Katulamppujen hämärä valokiila lankesi vastahakoisesti ylleni ja sai minut näyttämään hohtavalta olennolta. Puoliavonaisesta suustani purkautuva höyryvana leijui haihtuen ilmaan, kadottaen hetkeksi ajantajuni. Mieleni seikkaili pitkin hyytävää todellisuutta. Olin kuin tutkimusmatkailija toisesta ulottuvuudesta.

Tungin kylmästä hytisevät käteni ahtaiden farkkujeni kireän tiukkoihin taskuihin ja puristin ne määrätietoisesti nyrkkiin. Sormet olivat kohmeessa ja varpaiden päitä nipisteli, pakkasen purressa värisevää kehoani vastuttamattomalla voimallaan. Mutta matkani jatkui lannistumattomana kohti hyistä päämäärää, joka siinsi jossakin olevaisuuden tuolla puolen, paikassa josta minulla oli vain hämärä aavistus.

Jossakin etäämmällä häivähti vilaukselta sumuinen varjo, heijastuen lumiharson peittävään katukiveykseen. Huokasin syvään ja suupieliini levisi huojentunut hymynkare. Oliko hahmo pimeydessä mieleni luoma sinnikäs harhakuva, vai mielleyhtymä jostakin jonka tunsin jo ennestään. Ehkä se oli vilahdus menneisyydestä, hairahdus ajatusharson peittämissä tajunnan sokkeloissa.

Jämähdin hetkeksi paikalleni ja puhaltelin tasaiseen tahtiin jääkylmiä käsiäni. Todistelin itselleni, että mikään ei ollut muuttunut. Vain pieniä välähdyksiä sinkoili pitkin näkökenttääni. Sameana vaippana ne soljuivat ohi unenomaisesti, kuin sen hetkisen elämäni parhaat väläykset, kuluneissa ja kauhtuneissa raameissaan.

                                                             ¤

                                              Matkalla keskiöön

Tähän on tultu. Kaikki lipuu ohitseni tavalliseen tapaansa, enkä saa mistään kunnon otetta. Taivallukseni alkaa muistuttaa paikallaan pyörivää ikiliikkujaa, jonka liike ei pysähdy minkään voiman tai instanssin myötävaikutuksena.

Matkani suuntautuu tuttuun tapaansa keskustaan, joka on ollut jostain syystä aina minulle kovin vieras. En ole saanut siihenkään koskaan kunnon otetta. Kaupungin laidat ovat vetäneet minua vastustamattomasti puoleensa. Niiden ympäristössä sekä tunnelmassa on jotain pysyvää aitoutta, johon saa paremmin kosketus-ja tarttumapintaa.

Keskustan häly ja muurahaispesämäinen hyörinä, ei ole koskan kiehtonut rauhatonta ja levotonta sieluani, jotka nytkin haki lohtua jostain kiinteämmästä todellisuudesta. Niin kuin ajatus siitä, että olen tuntenut itseni muukalaiseksi ja ulkopuoliseksi kaiken tämän epätodellisen olevaisuuden juurella. Oravanpyörässä, jonka vinhassa pyörityksessä vauhti vain kiihtyy, mitä enemmän siinä rimpuilee. Se ei laannu eikä lopu koskaan, vaikka kuinka tekisi mieli riuhtaista itsensä siitä vapaaksi.

Ajatukseni harhailivat jossakin tuntemattomalla polulla, jolta ei ollut enää paluuta. Taaksepäin oli turha haikailla ja vaelsin nytkin päämäärättömästi läpi keskustan, ihmisvilinän kasvottomien kohtaamisten ja ohikulkijoiden kylmien, tyhjien katseiden saattelemana. Onttouden hiipuva tunnetila sai oudot väreet kulkemaan selkäpiissäni.

Näin kulkiessani kehää ja ajelehtiessani kuin eksynyt lautta jääriutalla, ohittelin ihmismassoja tottuneesti väistellen, mutta lievän eksyneisyyden tunteen hiipiessä vähitellen mielikuviin. Sitten näin keskellä kadun vilinässä kaksi toisilleen omistautunutta kyyhkyläistä; ei kuitenkaan ihmishahmoisia, vaan parveilevan kyyhkyslauman joukosta erottautui kuherteleva lintupariskunta, jotka hieroivat tuttavuutta keskenään, nokakkain ja ilmeisen hellään sävyyn kujertaen.

Jotakin liikahti sillä hetkellä sisälläni. Ohitin nämä puluset hienovaraisesti, sen enempää niitä häiritsemättä. Nekään eivät sen suuremmin luoneet huomiota suuntaani. Muut kyyhkyt jatkoivat ihmisiltä tippuneiden, tai muuten kadunkulkijoilta pudonneiden murusten keräämistä päivän tarpeita varten. Nämä ilmiselvät city-linnut olivat jo tottuneet aikaa myöten tähän kuhisevaan ihmisvilinään, johon en koskaan itse ole pistänyt kovinkaan suurta painoarvoa.

Nytkin ajatukseni ja mielikuvani lähtivät laukkaamaan, kun nuo ilmiselvästi karuihin kaupunkioloihin ja sen kiivaaseen sykkeeseen sopeutuneet linnut parveilivat ympärilläni. Minulta tämä kaikki on vaatinut vuosikymmenien siedätyshoidon, joka ei vieläkään ole tuottanut toivottavaa tulosta. Pakottautuminen kaikkeen hektisyyteen ja levottomaan elämänrytmiin ei ole voinut olla jöttämättä jälkiä tajuntaani. Kannan varmasti lopun elämääni tätä taakkaa ja painolastia harteillani.

Mutta vaikka en osaisikaan päivämaailmassani kunnolla lentää ilmojen teillä, niinkuin nämä sopeutuvaiset kyyhkyset, en kanna ainakaan siitä sen kummempaa huolta. Nousukiitoani ja pilvissä liitelyäni, ei ole mikään mahti maailmassa vielä todellisuudessa uhannut tai estänyt, ja luulen ettei niin tule koskaan tapahtumaankaan.

Vaikka olisinkin siipirikko muukalainen, myötäiset tuulet ja ilmojen henget ovat suotuisia ja johdattelevat kulkuani yhä vapaampaan atmosfääriin, josta ei ole sieltäkään paluuta entiseen. Kaikki ilmojen halki vievät tiet ja reitit ovat siis vapaina, sekä avoinna odottamassa leijumistani uusien tuulien riepoteltavaksi, kunhan siipeni vain kantaisivat ja veisivät päämäärään, perille itseyden pohjattomaan harmoniaan.

                                                              ¤

                                              Elämä maksaa

Räntäsateessa pysäkillä värjötellen odotan bussia, joka on taas myöhässä niinkuin tavallisesti. Liukkaat talvikelit ovat hidastaneet liikennettä, mutta jaksan odottaa vaikka kylmä pureutuukin väistämättä ihon alle. Katselen ajatuksissani ohikiitäviä autoja ja ihmisvilinää, kaikilla tuntuu olevan kiire jonnekin. En jaksa olla ihmettelemättä tätä hektisyyttä ja sen luomia illuusioita, joita nämä todellisuuden sirpaleet muodostavat.

Edessäni teinitytöt kikattavat kuin yhdestä suusta ja halailevat toisiaan, kuin lupauksena jälleennäkemisen toivossa. Kunpa joku rutistaisi minuakin, kylmästä hytisevää olentoa, joka hakee ja kerää vain lämpöä ympäriltään. Vastakkaisen kadun suojatietä vipottaa nuori nainen ja tekee balettimaisen liikkeen, takajalka ojossa; huudahtaen samalla amerikanenglantilaisella nuotilla kuuluvaan ääneen: "Yes"! ja jotain muuta yhtä ihanaa ja vapautunutta sanahelinää. Se kosketti sisintäni jollain ihmeellisellä tavalla. Kuin taivaan lintu, tämä liihottelija katosi ihmispaljouteen ja jätti taas tutun tyhjän tunteen ilmoille.

Tavaratalon oviaukosta kulkee kiireisiä ihmispoloja, matkalla jonnekin. Toiset jäävät viereeni seisomaan ja odottamaan bussia, jotta pääsisivät ahtautumaan lämpimään ilmastoituun sisätilaan ja jatkamaan taivallustaan päämääräänsä. Juuri silloin tavaratalon oviaukosta lipuu ohitseni nuori tyttö, joka pudottaa mennessään kolikon lumiselle katukiveykselle ja jatkaa vain huomaamatta menoaan.

Herään ajatuksistani säpsähtäen, poimin euron kolikon maasta ja kiikutan sen juoksujalkaa tytölle, joka kiittää minua selvästi hämillisen näköisenä. Pysäkillä ihmislauma hymyilee huvittuneina ja ulkomaalainen mieshenkilö osoittaa sormellaan lumenpeittämään katuun sanomatta sanaakaan. Lumen seasta kuultaa kirkkaana viiden sentin kolikko, orpona ja hylättynä lumimassan alla, kiireisten kenkien painaessa sitä yhä syvemmälle kovaan lumeen.

Katselen kolikkoa ja ihmisten reaktioita, kumpaakin yhdessä ja erikseen. Kukaan ei tuntunut välittävän siitä, vaan kulkivat välinpitämättömästi ohi, katsettakaan uhraamatta tälle mitättömälle pikkurahalle, joka oli vain viaton ja harmiton välikappale suuremmalle tarkoitukselle; Eli miksi me täällä tallaamme ja kuljemme omaa pientä oravanpyöräämme vauhtisokeuden huumassa.

Emmekö enää uskalla hypätä karusellista pois, jos päätä alkaa huimata ja meno tuntua liian hurjalta. Näitä jäin pohtimaan, astuessani viimein bussin uumeniin. Katselin huuruisesta ikkunasta, vieläkö kolikko lojui maassa samassa paikassa jonne se oli pudonnut. En nähnyt sitä, mutta seuraavalta pysäkiltä nousi autoon samainen tyttö joka sen oli pudottanut. Vilkaisin hänen väsyneitä ja huolestuneita ilmeitään. Ne kertoivat kaiken olennaisen siitä, että elämä voi olla yhtä rahan perässä juoksemista ja ansaitsemista. Minulle tuo käsite oli kuitenkin vieras ja tunsin edelleen olevani ulkopuolinen kaiken tämän hullunmyllyn seassa.

                                                         ¤

                                         Hiljainen henkäys

Kantapaikassani hiljaisessa nurkkauksessa, kiinnitin jälleen huomiotani sisään pyrkiviin ihmisiin, joita käveli sisään tasaisena vanana. Kaikille heille oli yhteistä janon tunne kurkussaan ja se oli sammutettava sosiaalisen vuorovaikutuksen siivittämänä. Katselin syrjäsilmällä lasini takaa tiskille virtaavaa väkeä ja ihmettelin sen paljoutta, vaikka oli arkipäivä ja kellonaika melko varhainen.

Epäilykseni heräsivät jälleen kerran, niinkuin se on tehnyt jo lukuisia kertoja aiemmin, kun olen seurannut sivusta tapahtumia ulkopuolisen ominaisuudessa ja muukalaisena kaiken keskellä. Näin pälyileviä katseita ja tiukkoja ilmeitä, joista ilmiselvästi osa keskittyi pöytään jossa yksinään istuin. Olin jo aikaa myöten tottunut näihin silmäyksiin, mutta aina ne saivat minussa aikaan puistatuksen tunteita.

Nytkin tuntui siltä, ettei saanut olla täälläkään rauhassa, vaan piti piiloutua loosin uumeniin, kuin rikollinen karkumatkallaan. Vaistosin jälleen, miten ihmiset ilmeisen selvästi juomahuuruissaankin tarkkailivat minua ja tekemisiäni, miltei suurennuslasien kanssa. Olinpaikkaani ja henkilöllisyyttäni on ennenkin yritetty urkkia selville keinolla millä hyvänsä. Mutta olen aina ollut muutaman askeleen edellä, jostain syystä juuri pettämättömän taktiikkani ja pitkälle hiotun hämäystekniikan ansiosta.

Tiesin vanhastaan, että joku taas yritti jostain nurkan tai kulman takaa jäljittää minua, sekä kytätä jokaista liikettäni ja askeltani. Mutta he erehtyivät ja pettyivät tälläkin kertaa. He eivät saaneet minusta selkoa, eivätkä löytäneet minua sieltä missä kulloinkin olin. Ei vaikka etsisivät koirien ja jäljittäjien avulla, sillä olin oppinut käytännön kokemusten kautta, miten heidät harhautetaan ja eksytetään toisille poluille.

Juuri kun joku oli pääsemässä hyvälle aikeistani, olin jo kadonnut kuin savuna ilmaan, jättämättä merkkiäkään ympäristööni. Minua olikin yksinkertaisesti mahdoton jäljittää ja sen saivat todeta jälleen kerran kantapaikkani ihmismassat, jotka suunnittelivat ehkä nyt juuri tällä hetkellä jotakin salakavalaa pääni menoksi. Sillä aikaa olin jo kuitenkin haihtunut muihin svääreihin ja kuvioihin, joten tälläkin kertaa anonymiteettini pysyi salassa näiltä katalilta urkkijoilta.

                                                               ¤

                                             Yön varjoissa

Luminen vaippa oli taas peittänyt maan harsomaisella hunnullaan. Yön selässä ja sen hiljaisuudessa liikkuessani, vain uskollinen koirani nuuhkimassa pimeyden henkeä selkeältä taivaalta ja aistimassa sen korutonta tunnelmaa. Hengitin syvään raikasta talvi-ilmaa ja katselin sakeana kuultavaa taivasta raukein mielin. Olin omassa elementissäni, kaukana päivätajunnan ja arkihumun keskeltä, jossa tajuton häly ja epätodellinen tyhjyyden tunne täytti, sekä valtasi mieleni sopukat. Se peitti myöskin todellisuuden tarjoamat harhat taakseen.

Yö oli kuin valettu ja tehty minua varten. Sen rauhoittava, kaiken peittävä kaapu lankesi ylleni aina yhtä lempeästi ja varmasti, tarjoten turvallista syliään, ilman vaateita tai alituista kontrollia arjen harmaudessa. Se hyväksyi minut sellaisena kuin olin, yöllisenä kulkijana jolle päivämaailma ei tarjonnut muuta, kuin pakonomaisen viivähdyksen ennen pimeyden tuloa.

Nyt olin jälleen vapautunut, vaikka varjoni seurasikin minua sinnikkäästi ja tiiviisti katulamppujen kelmeässä hohteessa. Lumihiutaleet leijailivat levollisen eloisina valkoiseen maahan ja koirani haukkasi ohimennessään vastasataneesta lumesta suullisen ja etsiskeli muutenkin jälkiä lumesta.

Kun olimme saapuneet kotipesäämme, sankka lumisade oli jo peittänyt epämääräiset jälkemme, eikä meistä taaskaan kuulunut ja näkynyt mitään, ennenkuin uusi päivä jälleen koitti arjen todellisuudessa. Olimme haihtuneet vaivihkaa taka-alalle, niinkuin aina usein ennenkin. Minulle tuo kaikki oli arkipäiväistä ja tuttua, ehkä liiankin samanlaista. Mutta siinä oli kieltämättä aina oma hohtonsa.

                                                             ¤

                                       Menneisyyden haamut

Olin tällä kertaa ohikulkumatkalla jonnekin, mistä minulla ei ollut harmainta aavistustakaan. Ilman suurempaa päämäärää ja kaipuuta, vaistoni ohjasi minua läpi talvisen puistikon. Sen estoton kauneus ja tietty karuuskin hiveli mieltäni tutulla tavalla, tietoisena siitä ettei mikään ollut enää entisellään.

Kiivaat askeleeni siivittivät menoani ja kivenmurskat rahisivat kenkäni kuluneita pohjia vasten. Ohitin puiston penkkirivit tuttuun tapaani yksi kerrallaan, tiiraillen ympäristöäni haukankatseellani, sekä vaistonvaraisesti kaikki aistit avoinna ja vastaanottavaisena.

Näkökenttäni läheisyyteen kiinnittyi yksinäisen oloinen, heiveröisen olomuodon omaava naishahmo, joka tuijotti lasittunein katsein johonkin kaukaisuuteen. Harhailevan näköisenä hän tuntui olevan kuin orpo eksynyt lapsi, ilman suojaa ja ymmärtämystä. Hänen ilmeestään heijastui jotakin ulkopuolisuuden ja hyljätyn mielen ristiriitaa, jonka aistin vahvana hänen olemuksestaan.

Päätin mennä tutustumaan tähän kiehtovaan ja kaiketi silmiinpistävän luoksepääsemättömään persoonaan, joka herätti minussa häilyvän suojeluvaiston. Lähestyin naista varoen, jääden seisomaan jonkin matkan päähän penkistä, jossa hän nosti painuneen päänsä hitaasti ja kohdisti katseensa minuun.

Hänen rohtuneet huulensa ja suupielensä kääntyivät vienoon hymyyn ja vastasin omalla hymylläni takaisin. Siirryin hienovaraisesti tämän hennon naishahmon läheisyyteen ja ujutin villasormikkaani oikeasta kädestäni, ojentaen sitten käteni tervehdykseen. Hänen paljas kylmettynyt kätensä nousi empien minua kohti. Sormemme ja kämmenemme kohtasivat hennolla otteella.

Siinä kosketuksessa oli jotakin syvää ja kaiken paljastavaa. Se kertoi minulle kokonaisen tarinan yhdellä kontaktilla, aivan kuin olisimme tunteneet toisemme pitkältä ajalta ennen tätä kohtaamista, - kuin sielunsisarukset elämänpituisella taivalluksellaan. Naulitsin samalla katseeni hänen silmiensä uumeniin, joista heijastui loputon kaipuu ja etsimisen toivottomuus.

Näin sieltä oman elämäni välähdyksiä ja piirteitä jostakin menneisyyden haamuista, joita hänkin kantoi kahleina perässään. Tämä hetki ei kuitenkaan tarvinnut sanoja, sillä hiljaisuuden läpitunkeva läsnäolo sai meidät valtaansa. Nainen nousikin pian vaivalloisesti ylös penkiltä, ujuttautui kiinni minuun ja antautui kanssani intensiiviseen syleilyyn, joka sai kehoni pakahtumaan ilosta ja hyvänolon tunteesta.

Olin huomaavinani hänen silmänurkassaan onnen kyyneleen, jonka hän pyyhkäisi sormellaan punoittavan hehkuvalta poskeltaan, jonne se oli valunut kuin kadotettu pisara helmeilevän kuultavassa lammikossa. Irrottauduin lopulta hienovaraisesti hänen syleilystään, jättäen samalla mieleeni kirpaisevan tunteen. Lähdin jatkamaan vastahakoisesti matkaani, väläyttäen vielä hyväksyvän hymyni hahmon suuntaan. Hän jäi haikeana katsomaan perääni, aavistaen että jonakin päivänä me vielä kohtaamme joissakin merkeissä.

                                                         ¤

                                           Luonnon armoilla

Taas pyryttää ja tuulenpuuskien rajuhkot pyyhkäisyt suojattomille kasvoille, saavat minut siristelemään silmiäni ja tuhahtamaan ilmojen herran oikkuja ja luontoäidin kylmää kättä. Vedän ohkaiset takinkaulukseni korkeammalle, peittääkseni kaula-aukkoni paljaan pinnan, johon hyinen viima takertuu estottomasti puhisten.

Totean viimein lakoniseen sävyyn että; - Luonto se taaskin on elementissään ja näyttää meille voimansa sekä mahtinsa, niinkuin usein ennenkin. Eikä sen myrskyisissä ailahduksissa ja puuskahduksissa pieni ihmispolo voi juurikaan mitään, muuta kuin hyväksyä nämä oikkuilut osana luonnon omaa järjestelmää.

On vain nöyränä kuljettava sen rosoisessa ja välillä myös syleilevän hellässä huomassa, sekä otettava vastaan se mitä sieltä kulloinkin tarjotaan. Luonto elää itsenäistä elämäänsä ja niin taitaa tehdä useimmat meistä, jotka ovat valinneet oman tiensä jota tallustaa myrskyjä ja tuiverruksia kestäen.

Niin olen tehnyt minäkin ja niin teen edelleenkin. Linnottaudun lämpöiseen pesääni ja keitän kupin kuumana höyryävää kahvia. Sitten palautan elimistöni tilaan, jossa se on otollinen ottamaan vastaan uusia haasteita ja koittelemuksia. Matkani on siis vielä pahasti kesken, eli tehtävä ei ole edelleenkään kokonaan täytetty. Sen aika kuitenkin koittaa vielä.

                                                        ¤

                                           Syviä värinöitä

Mitätöintiä ja vähättelyä, sitä olen kuullut ja vastaanottanut elämäni aikana kyllästymiseen asti, aina alkuajoistani ja historian hämäristä alkaen. Olen kehittänyt sille jo omanlaisen täydellisen immuniteetin ja metodin, joka toimii käytännössä idioottivarmasti.

Eli toisesta korvasta tuiverruksena sisään ja toisesta tuulahduksena ulos. Sanat ja lauseet eivät enää kosketa ja vielä vähemmän satuttavat. Iva ja arvostelu ei pure, vaikka kuinka yritettäisiin tunkeutua tajuntaani myllertämään ja tekemään tepposiaan.

Kuoreni on karaistunut ja kovettunut. Minua ei voi ulkoapäin musertaa, tai murtaa millään keinoin. Jos luhistun, niin teen sen omasta tahdostani ja omaehtoisin keinoin, jos edes silloinkaan. Kun kerran olen selviytynyt vuosikymmenien piinasta ja koittelemuksista ehjänä ja vastoinkäymisistäni vahvistuen, niin mikään mahti ei eheyttäni voi enää horjuttaa.

Nyt katson avarakatseisesti tulevaan ja horisontin laidalla häämöttää itseyden ja minuuden hohtavat valojuovat, joiden rippeitä kerään talteen tulevaa varten. Niistä voi vielä syntyä jotain, josta minut muistetaan.

Ainakaan en ole jättänyt ketään kylmäksi, vaikka nyt ilkeä jäätävä viima yrittääkin taas pureutua ylitseni luihin ja ytimiin. Se saa kehoni jälleen värähtelemään vanhasta muistista, joten kaikki on katutason näkövinkkelistä taas paikallaan ja kohdallaan.

                                                          ¤

                          

 

 

 

 

 

©2017 ScoMy - suntuubi.com